Ystävän odotus.

 Ystävän odotus.

Luona ikkunan istuu hän, harmaapää,
odottaa luoksensa ystävää.
Jo aamulla siihen istahti,
koko päivän tielle katseli
mutta yhä viipyy matkallaan,
liekö unohtanut kokonaan.

Siirtyy lietensä luokse, tulen virittää
ja yhä odottaa ystävää.
Keittää kahvit, kupposen siitä juo,
taas kiiruhtaa ikkunan luo,
tie tyhjänä, siellä ei ketään näy
vaikka kello jo viittä käy.

Aika pitkäksi käy, selkää kolottaa.
Hän kai turhaan enää odottaa.
Vaan samassa kuuluukin kolinaa
joku siellä oveen koputtaa.
Seisoo portailla aivan outo mies,
kulkukauppias, kukaties.

Avaa oven hän, vieras sisään astuu
lakin päästä ottaa ja käteen tarttuu
kuin tuttu olisi vanhastaan,
kuin astuisi tupaansa uudestaan.
Siinä hetken katsovat toisiaan,
puhumatta sanaakaan.

Pyytää vierasta peremmälle, arastellen
kuin nuorena ennen, punastellen,
sillä jotain tuttua vieraassaan
hän huomaa tarkemmin katsoessaan.
Kuka kumma, hän muistelee
ja kahvia vieraalle tarjoilee.

Hän kiiruhtaa välillä ikkunan luo,
missä viipyy ystävä, tuttu tuo,
puhuu samalla vieraalleen
ja muistot palaavat nuoruuteen.
Nyt muistaa hän, vieraansa tunnistaa
ja hetkeksi silmänsä ummistaa.

Hetken hiljaisuus, sitten vanhus huomaa.
tämä yllätys onkin ystävän suomaa..
Tuo peijakas, itse tulla aikoi
ja vanhan rakkaani tänne taikoi.
Hiipui liedessä tuli, hiillos loisti,
kaksi sydäntä toistensa lyöntejä toisti.