Harmaa seinähirsi kotimökin hiljaisen
säät kestänyt on vuosikymmenten.
Veisti kirveellä isoisäni isä hirret nuo
on kuin pysäntynyt olis aikakello tuo.
Käsin hellin sivelen hirren pintaa
kuin laskien aikaa ja elämän hintaa.
Sametinpehmeä nukka puun pinnassa
syvennykset joka vuosirenkaassa.
Kuinka aika hirren pintaa on syönyt
aurinko polttanut, rae sadekin siihen lyönyt
kuin uhmaten aikaa hirsi harmaantui vain
hirsiseinien suojassa kasvaa siellä sain.
Aika patinoi hirret, ne sietävät sateet ja tuulet
pakkasessa nurkkahirsien paukkeen kuulet.
Pienet ikkunaruudut tyhjyyttä tuijottaa
ne kertoa voisivat monta mennyttä tarinaa.
Vanha lasi kuin aaltoina valon heijastaa
sen läpi muistoihin tänään saan kurkistaa.
Kuin seinän hirsillä uurteita minunkin poskillani
vuosirenkaat pinnassa hirren ja muistoissani.
Kotimökkini seinät pystyssä vielä hetken
niiden luokse tein tämän muistojen retken
sametti pintaan painoin poskeni kiittäen suojasta
seitit pyyhin harmaista pienistä ikkunaruuduista.
Katsoin tielle kuin lapsena usein iltaisin
ja muistin kuinka huurteiseen lasiin piirtelin
talvi iltoina kuvia kukkain, taloin ja enkelten
joskus jäiseen lasiin kuin reikiä puhaltaen.
Nyt nukkuu talo pimein ikkunoin siellä
ei kirmaile lapset kohti kotiliettä tiellä.
Harmaat hirsiseinät, ajan patina pinnallaan
luovat vieläkin lämmön kaukaa muistoillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti