Taivaltaa kulkija ääneti vaan
pakkanen paukkuu, lumi peittää maan.
Ei muista hän, miksi lähtikään,
on unohtanut matkansa määränpään.
Hän pysähtyy, tuolla kulkee mies,
hän huomasi minut, kenties
nyt minne .. tuon puun taa..
hän ei minua nähdä saa.
Jatkaa matkaa taas, hiljalleen…
katsellen arasti ympärilleen…
ja lailla moukarin sydän hakkaa rintaan,
nousee tuskan hiki kulkijan pintaan.
Hän pysähtyy; miettii minne matka,
jostain ääni kuuluu; " Älä jatka!"
Ei, ei täällä ole muita
pelkkiä metsän puita.
Hän jatkaa matkaa, jo kompuroiden…
Menen taakse noiden isojen puiden
jään siihen hetkeksi, lepään ja lähden,
mutta minne…. ja minkä tähden?
Hän pysähtyy, nojaa runkoon puun
ja katselee naamaa täysikuun.
"Kuu se tuolta vaan,
valaisee öisen maan".
Taivalta aikoo jatkaa, ei jalat kanna..
ei askeltakaan enää jatkaa anna.
Kai paras on istahtaa maahan tähän
joko väsyin, ehkä lepään vähän.
Hän vajoaa alas, viereen tuuhean puun
ja katselee keltaista loistetta kuun.
"Hengitys ihan salpautuu….
peittikö pilvi jo kuun..?"
Tuolla loistaa valo, koti siellä siintää
ja sinne kulkija kiireesti rientää.
Hän juoksee, juoksee, sitä valoa kohti,
joka niin kirkkaana edessä äsken hohti.
Näkee edessään avoimen oven
ja muistaa lämpöisen äidin poven.
" Äiti ota minut syliisi taas,..
näin lampaatkin koti haas"
Lepää hangella kulkija; myssy päässä
paljaat sormet ja varpaat ihan jäässä.
Hän itse, juoksi kohti valoa kirkasta
eikä rinnassa enää ahdista.
Hän on kotona taas, sinne päätyi matka
ei tuntematonta kohti enää jatka.
Luo varjoja hankeen täysikuu..
kulkijaa suojaa tuuhea puu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti