Kuuluuko ääni todella vai kuvittelenko sen
ihan kuin puhetta kuulisin tutun ihmisen.
Muistoissa hetket joita kanssaan vietin
niitä kai kesken kaiken taas mietin.
Hän hellästi syliinsä otti, suukonkin poskelle antoi
minut hetkessä onnen maahan kantoi,
mutta muistoja, muistoja vain
hetkistä joita elää sain.
Nyt minulle tyhjässä huoneessa huhuu,
ei näkyvää hahmoa, haamuko minulle puhuu.
Vai ennekö lie, sillä tietääkö kukaan
milloin on mentävä tuntemattoman mukaan.
Ei, ei vielä, en halua luopua kaikesta tästä
haluan nauttia vielä pitkään elämästä
joka vihdoinkin , toivon, avaa ovet uudet
ja unohdukseen painuvat menneet vuodet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti