Muurin raunioilla.
Rakensin
puhumattomuudesta muurin jonka aukoista katsoin menneisyyteen.
Pimeydestäni katselin
eilisten valoon jossa perhoset lensivät kukasta kukkaan,
ruusut kukkivat ja
hedelmäpuiden oksat taipuivat hedelmien painosta.
Illat olivat kuin uusia
aamuja ja aamut iltoja, kasvattaen muuriani aikaa vastaan,
suojellen huomisten
murheilta eilisen ikävän painolastiksi.
Muurin suojassa, kuin
äitini kohdussa, lämmin hämäryys ympärilläni,
kuin perhosen toukalla,
joka nukkui kotelovaipassaan odottaen heräämistänsä.
Minua ei ollut olemassa
maailmalle ja huomisille, elin uutta eilistä,
näkyjen ja unikuvien
maailma tulvi avoimista aukoista pimentäen tämän päivän.
Oli vain eilisiä ja
viimevuotisia ja kymmenen vuotta sitten päiviä.
Polkujeni viereltä kaikki
nelilehti apilat oli joku keräännyt onnen apiloiksi
ja akileijojen kukat
olivat kuihtuneet päivänkakkaroiden jalkoihin.
Eiliset piirtyivät valojuovina
pimeällä tulevaisuuden polulla, jota kuljin
liian suurissa
perintösaappaissa kompastellen pieniin kiviin.
Astuin ulos omasta
kehästäni, avasin suuni puhumaan surua ulos, annoin itkulle luvan tulla.
Keräsin muistot rakennuspuiksi,
mutta huomisissa ei ollut kantavaa kivijalkaa,
vuolin kaarnalaivaa
purjehtimaan ja uppoamaan, kantamaan ja upottamaan eilisiä,
annoin tuulen ravistaa
pihapuista lehdet tummaan maahan, joka oli surun kastelema.
Kannoin sanoja
taskussani, huusin myötä ja vastatuuleen saamatta vastauksia,
polvistuin ja nousin kun
ääni sisälläni huusi kuin kaiku avaruudesta,
eilisten sanat kohisivat
koskena, salaisen lähteen pinta toisti väreilevää kuvaa.
Levitin sanat eteeni,
kokosin lauseiksi ikävän virteen ja lauloin nuoteitta.
Sanat huutavat eilisen
ikävää hajonneen muurin raunioilla.
www.facebook.com/groups/runonpolkuja/?fref=nf
