Elokuisen aamun lempeä lämpö hiveli ihoasi

pyyhkäisit hikeä kasvoiltasi

pensasleikkuri ja kottikärryt olivat autossa

haravaa etsiskelit

olit lähdössä matkalle

 

istahdit kuljettajan paikalle autoon

nousit ja tulit sisälle

puhuimme hiljaa  

mummi nukkui vielä

muutamia päivän suunnitelmia varmistit

”Äiti, huomenna minä tulen kotiin.”

sanoit ja heilautit kättä hyvästiksi auton ikkunasta.

 

soitit illalla minulle

tärkeitä juttuja ja toimitettavia asioita

”Äiti, huomenna minä tulen kotiin.”

yöllä tavoittelin sinua unessani

harmaan verhon takana seisoit puhumattomana

en soittanut sinähän nukut rakkaani.

 

Taivaan porttivahdilla oli toiset suunnitelmat

se oli laatinut aikataulun

kohtaamiset ja erot olivat niissä käsissä

lukitut salaisuudet se piti hallussaan

etkä edes unessa puhunut

mutta porttivahti varoitteli unen kautta

puheet on puhuttu

rakkauden valat vannottu

on aika lähteä ja tulla

tänään ja huomenna arkisesti

julmasti huomisesi kotiin paluu katkesi peltien rytinään

joku otti sinut syliinsä ja kantoi kotiin

taivaallisen porttivahdin ohi

hänen siunauksellaan olit palannut kotiin

taivaalliseen kotiin jonka kaukaisuuteen yhä tuijotan

näkemättä kasvojasi

kuulematta ääntäsi.

 

”Äiti, huomenna minä tulen kotiin.”

sinulle oli määrätty toinen koti

sinulle oli määrätty jotain tärkeämpää

minä annoin suukon kylmälle poskellesi

silitin ja puristin vasenta kättäsi kun oikeaa ei ollut

veisasin virren kalmistossa

jonka seinät huusivat ikävää veisuussani

ja arkun kansi suljettiin.

 

Välimatka sieltä ikuisesta puutarhasta kotiportillemme

on ajatuksena lyhyt - matkana tuhansien kyynelten pituinen

perääsi huudetut  kaipuun huudot ovat yhä matkalla luoksesi.

Katoaako ääni pitkällä matkalla

vastaustasi ei kuulu …

 

K.Järvinen. -97 muisto.

 

 

 

 

 

Raakile.

 

Alitajunnasta nousee ahdistus.

Älä ota, älä mene, älä istu, mene jo…

oliko lapsuus kieltoja,

oliko se rajoituksia, määräyksiä, pakotteita?

Olinko minä koskaan lapsi,

leikinkö kotini lattialla, vai käpylehmätkö ainoa leikkikalu,

metsä leikkihuoneena ja linnut parhaita kavereitani,

niille puhuin, niitä kuuntelin ja pesän tekoa katselin.

 

Kevään äänet maalaismaisemassa lapsen korvissa,

lehmien mylvintää laitumelle pääsystä,

kottaraisten aamulaulut pesäpuiden oksilla

ja pääskysten viserrys peltomaiseman yllä.

Hyttysten ininä ja paarmojen laumat karjapihassa,

niitä kuulin ja katsoin lapsen silmin.

Ajattelin ja kirjoitin sieluni muistikirjaan.

 

Ei ollut aikaa leikkien, ei satuja lukien,

ei saanut kirota, ei saanut olla laiska:

Tee jotain leipäsi eteen sinäkin.

Olivatko ne sanoja minulle,

- kenelle ne sanottiin?

Alitajunnasta nousee ahdistus.

 

Olinhan minä lapsi, olin ja leikin nukkeleikkejä

salaa taskussani kannoin kuttaperkkanukkea,

alastonta, nenäliinaan kiedottua…

Salaa tein kaikkea mitä lapsi halusi:

ompelin tilkkuja, leikoin vaatteita, kudoin ja kuvittelin suuria.

Kirjoitin ja piirsin, vanhat vihkoni rivien välitkin täyteen.

Olin lapsi ja nuori, tottelin - kapinoin salaa,

pelkäsin ja olin peloton ”Jumalan lapsi”

uskoon kasvattavassa lapsuudessa,

mummo suuri opettaja; Raamatun luettaja,

opetti lukemaan Goottilaista, fraktuura kirjaimia,

vanhaa Bibliaa, aapinen minulle, kauniit kirjaimetkin.

 

Kauniin kaipuu, taiteellinen minuuteni löysi aakkosten sielun.

Olin lapsi, jota opetettiin, kasvatettiin ja kuritettiin,

tekemään työtä, noudattamaan taivaallista ja maallista lakia,

lukemaan ja puhumaan, olemaan hiljaa ja kuuntelemaan…

 

Alitajunnasta nousee ahdistus.

Olinko lapsi, vai elämän oppilas?

Rakastettiinko minua minuna…

Rakkautta ei voi mitata ajassa

se on tunnetta ja kosketuksen kaipuuta,

se on, vaikka se ei tunnu,

eikä sitä ole puettu sanoiksi.

 

Olin rakastettu sen ajan tapaan,

minusta pidettiin huolta,

asetettiin rajat ja opetettiin hyväksymään

kaikki heikommatkin saman arvoisina.