Muistan kuinka hymyilit minulle hampaattoman hymyn
nenäsikin kipristyi
ja silmäsi olivat kuin viirut pehmeiden poskiesi yllä.
Avasit silmäsi.
Katseesi siirtyi tutkimaan ympäristöä
ja itku purkautui kuin koski...
pelkäsit.
Nostin sinut syliini
puristin vasten rintaani
ja itkusi lakkasi.
Kuinka monta kertaa..
lukemattomia kertoja itkit sylissäni...
kuinka monta kertaa lahjotit hymysi joka lävisti minut.
Molemmat satuttivat.
Vieläkin... ihan juuri
tartuit kiinni harteistani
halasit minua ja itkit.
Tunsin kuinka vartalosi värisi kuin olisit palellut
ja tiesin
mikään ei ole muuttunut
vuodet eivät koskaan voi viedä luottamusta väliltämme
meillä on side joka kestää, veriside...
Nyt pieni poikasi juoksee syliini
puristaa kaulastani itkien
tai nauraen
ja muistan kuinka hän minulle hymyili
hampaattomalla suulla, ensimmäisenä joulunaan
äitinsä rinnoilla
isomummin vuoteella...
ja jokaisena jouluna
kuin lahjana jonka elämäsi toi minulle
isomummille.
Rakastan niin että sattuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti