Ystävälleni.

 

Sinulla oli outo nimi

kirjailijan teoksesta lainattu

ihan kuin sinun yksinäisyydestäsi se kirja kertoo

omalaatuisensa nuori

sinä jo aikuinen mies

kahden lapsen isä, leskimies,

piilossa lainatun nimen suojassa.

 

Vain harva tunsi sinut

pakenit korpeen

mielikuvia maalasit kuusten kätköissä

ja sinisten järvivesien välkkeessä

olit konttiselkäinen vanhus

kovien elämänkokemustesi kautta

nuori iältäsi, vanhus mielestäsi.

 

Sain kurkistaa sanojen kautta sieluusi

siellä oli unelmia ja kipuja

yksin jäämisen tuskaa

eroahdistusta ja toivottomuutta.

 

Kuuntelin sinua ja annoin sinun puhua tuskaasi ulos,

Vapautesi oli kaiken vapautta

mutta kasvojasi et halunnut paljastaa.

Vuosien ajan käännyit puoleeni

henkistä tuskaasi jaoit ja kuuntelin

vastasin ja lohdutin,

mutta en halunnut sinusta ikuista,

henkistä taakkaa itselleni.

 

Löysit rakkauden

minulle ensiksi siitä kerroit

soitit puhelun, olin onnellinen kohtalostasi

kunnes kuulin sinun menneen pois.

Istuin tovin ihan hiljaa.

Muistin kuinka kerroit havuilla nukkumiset

haudalla itkemiset

korpeen piiloutumiset

ja tiesin sinun eläneen nimesi mukaisesti.

Sen mielikuvapojan, josta kirja kertoi…

Toivotin mielessäni hyvää matkaa.

 

Elokuisen aamun lempeä lämpö hiveli ihoasi

pyyhkäisit hikeä kasvoiltasi

pensasleikkuri ja kottikärryt olivat autossa

haravaa etsiskelit

olit lähdössä matkalle

 

istahdit kuljettajan paikalle autoon

nousit ja tulit sisälle

puhuimme hiljaa  

mummi nukkui vielä

muutamia päivän suunnitelmia varmistit

”Äiti, huomenna minä tulen kotiin.”

sanoit ja heilautit kättä hyvästiksi auton ikkunasta.

 

soitit illalla minulle

tärkeitä juttuja ja toimitettavia asioita

”Äiti, huomenna minä tulen kotiin.”

yöllä tavoittelin sinua unessani

harmaan verhon takana seisoit puhumattomana

en soittanut sinähän nukut rakkaani.

 

Taivaan porttivahdilla oli toiset suunnitelmat

se oli laatinut aikataulun

kohtaamiset ja erot olivat niissä käsissä

lukitut salaisuudet se piti hallussaan

etkä edes unessa puhunut

mutta porttivahti varoitteli unen kautta

puheet on puhuttu

rakkauden valat vannottu

on aika lähteä ja tulla

tänään ja huomenna arkisesti

julmasti huomisesi kotiin paluu katkesi peltien rytinään

joku otti sinut syliinsä ja kantoi kotiin

taivaallisen porttivahdin ohi

hänen siunauksellaan olit palannut kotiin

taivaalliseen kotiin jonka kaukaisuuteen yhä tuijotan

näkemättä kasvojasi

kuulematta ääntäsi.

 

”Äiti, huomenna minä tulen kotiin.”

sinulle oli määrätty toinen koti

sinulle oli määrätty jotain tärkeämpää

minä annoin suukon kylmälle poskellesi

silitin ja puristin vasenta kättäsi kun oikeaa ei ollut

veisasin virren kalmistossa

jonka seinät huusivat ikävää veisuussani

ja arkun kansi suljettiin.

 

Välimatka sieltä ikuisesta puutarhasta kotiportillemme

on ajatuksena lyhyt - matkana tuhansien kyynelten pituinen

perääsi huudetut  kaipuun huudot ovat yhä matkalla luoksesi.

Katoaako ääni pitkällä matkalla

vastaustasi ei kuulu …

 

K.Järvinen. -97 muisto.

 

 

 

 

 

Raakile.

 

Alitajunnasta nousee ahdistus.

Älä ota, älä mene, älä istu, mene jo…

oliko lapsuus kieltoja,

oliko se rajoituksia, määräyksiä, pakotteita?

Olinko minä koskaan lapsi,

leikinkö kotini lattialla, vai käpylehmätkö ainoa leikkikalu,

metsä leikkihuoneena ja linnut parhaita kavereitani,

niille puhuin, niitä kuuntelin ja pesän tekoa katselin.

 

Kevään äänet maalaismaisemassa lapsen korvissa,

lehmien mylvintää laitumelle pääsystä,

kottaraisten aamulaulut pesäpuiden oksilla

ja pääskysten viserrys peltomaiseman yllä.

Hyttysten ininä ja paarmojen laumat karjapihassa,

niitä kuulin ja katsoin lapsen silmin.

Ajattelin ja kirjoitin sieluni muistikirjaan.

 

Ei ollut aikaa leikkien, ei satuja lukien,

ei saanut kirota, ei saanut olla laiska:

Tee jotain leipäsi eteen sinäkin.

Olivatko ne sanoja minulle,

- kenelle ne sanottiin?

Alitajunnasta nousee ahdistus.

 

Olinhan minä lapsi, olin ja leikin nukkeleikkejä

salaa taskussani kannoin kuttaperkkanukkea,

alastonta, nenäliinaan kiedottua…

Salaa tein kaikkea mitä lapsi halusi:

ompelin tilkkuja, leikoin vaatteita, kudoin ja kuvittelin suuria.

Kirjoitin ja piirsin, vanhat vihkoni rivien välitkin täyteen.

Olin lapsi ja nuori, tottelin - kapinoin salaa,

pelkäsin ja olin peloton ”Jumalan lapsi”

uskoon kasvattavassa lapsuudessa,

mummo suuri opettaja; Raamatun luettaja,

opetti lukemaan Goottilaista, fraktuura kirjaimia,

vanhaa Bibliaa, aapinen minulle, kauniit kirjaimetkin.

 

Kauniin kaipuu, taiteellinen minuuteni löysi aakkosten sielun.

Olin lapsi, jota opetettiin, kasvatettiin ja kuritettiin,

tekemään työtä, noudattamaan taivaallista ja maallista lakia,

lukemaan ja puhumaan, olemaan hiljaa ja kuuntelemaan…

 

Alitajunnasta nousee ahdistus.

Olinko lapsi, vai elämän oppilas?

Rakastettiinko minua minuna…

Rakkautta ei voi mitata ajassa

se on tunnetta ja kosketuksen kaipuuta,

se on, vaikka se ei tunnu,

eikä sitä ole puettu sanoiksi.

 

Olin rakastettu sen ajan tapaan,

minusta pidettiin huolta,

asetettiin rajat ja opetettiin hyväksymään

kaikki heikommatkin saman arvoisina.

 

 

 

 

 

 

Pakkasessa.

Kuljin aamulla, kun aurinko oli nousemassa monen utuisen päivän jälkeen 

valaisemaan maisemia, vaikka vain hetken ajaksi, kuten se tammikuun 

lyhyinä päivinä tavallisesti näkyvissä viipyy.

Muistelin kävellessäni monia auringon nousuja ja laskuja, joista on mieleen piirtynyt jokin jälki, ajalta jolloin kuljin aviomieheni rinnalla, joskus katsoimme auringon nousua pilkkivavat kädessä, tuulisella jäällä pilkkireppujen päällä istuen.

Kalan saanti ei ollut aina taattua tutuillaskasan kalavesillä, mutta terveellistä ja mielekästä ulkoilua harrastimme silläkin talvisella tavalla.

Muistin erään lauantai aamun. Olimme Karjalohjalla palaneen kirkon alapuolella olevalla järvellä. Oli melkoinen pakkanen, mutta ennakolta laaditun kilpailukalenterin mukaan yksi pilkkikisa käytiin sinä päivänä, säästä riippumatta.

Tiesin kuinka varpaani tulisivat palelemaan kumisaappassa. Arvo katsoi kuinka kiersin sanomalehteä ohuen sukan päälle, vedin sen päälle paksumman villasukan ja tungin jalkani saappaaseen, silloin hän varoitti, että liian ahtaassa saappassa jalat paleltuvat, mutta ei minun saappani jalkaa puristanut. Naureskellen lähdimme matkaan, varustautuneina pakkaseen ja viimaan joka jäällä usein ihoa kylmästi silitteli. Paleltuminen uhkasi myös sormia useinkin ja olipa arvon sormista kertaalleen jo kynnetkin lähteneet liian innokkaalla kalastamisella, kun ei laittanut rukkasia välillä kätensä, luotti siihen "siansappeen" jota oli sormiinsa sivellyt, sen kun luvattiin elvyttävän pienten verisuonien verenkiertoa ja kädet pysyvät lämpiminä. Pysyivätkin pienellä pakkasella, mutta aina ei sää suosinut  ja paleltui sormia ja varpaita, joskin usein pienin vaurioin.

Tuota maisemaa kuvatessani ajattelin, että eipä ole pilkkimiseen välineitä täällä, kairat ja vavat kaukana, jos kalainto iskee. Nyt ei taitaisi olla tuo jääkään vielä turvallista kalamiehen kulkea, vaikka jossain jo näin uskalikkoja pilkkimiehiä.

Talven taikaa ja iloja, muistoja hyvässä ja huonossa valossa tuli mieleen. Jään pettämisiä, tuttujen ihmisten hukkumiset pilkki avannon viereen, tai virtapaikkaan kulkemiseen, jossa jää on ohutta, eikä kanna kulkijaa. Valitettavia vahinkoja.

Pakkanen nipisteli tuota kuvaa ottaessa, kun olin jo kolme kuvaa napannut auringon noustessa hiljalleen korkeammalle, mutta pian se jo katosi horisonttiin.

Pakkastakin oli lähes kaksikymmentä astetta, talvikauden ja tämän vuoden pakkas ennätys, joka varmasti vielä kaatuu, kun talvi tästä oikein talveksi muuttuu.

Lunta ja pakkasta pohjoisen talveen kuuluu, mutta ilmaston muuttumisesta kertoo se, että jopa huippukylmää säätä on koettu Venäjällä, sielläkin, missä pakkaset ovat tavallisestikin jäätävän kylmiä.

Kunhan normaalitalvikin, sekin minulle riittäisi. Jostain syystä mieli on nykyisin niin herkkä, että vanhoja muistoja tulvii asiayhteyksissä mieleen, kuten nyt jää ja nouseva aamun aurinko, joka väritti taivaan rantaa ja herätti minussa muistot.