Yhä se seisoo juurillaan
vanha haapa paikoillaan
mäen rinnettä vartioi
tuulessa lehtensä soi.
Vuosikymmenet kasvaneena
osa rungosta haljenneena
pukunsa yhä keväällä saa
kun luontokin orastaa.
Tyttö sen runkoon nojaten
joskus tunnusti rakkauden
Harva rakastuneita näki
lehdossa kukkui käki.
Neito tänään, jo harmaapää
haapansa luokse kiirehtää
viiltää runkoonsa sydämen
tunnustaa ikuisen rakkauden.
Harmaapää itkee ikävää
haapa vanha sen ymmärtää.
Kerran kaadunhan minäkin
me molemmat, viilletyin sydämin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti