Oskari Olevainen.

Oskari Olevainen
tavallinen mies
aina ties
että onni on myötä
kun tekee lujasti työtä.

Raivas pelloksi suot
kaivoi vedelle vuot
kannot kaikki käänsi
hiki otsalla väänsi
pisti palamaan kasken
iloksi lasten
kasvoi nauriita suo
pian viljasadon suo.

Vuosikymmenten takaa
muistojaan jakaa
tuossa istuen Oskari
polvellaan Nestori
lapsenlapsenlapsensa lasta
joka suohon ei jalkaansa kasta.

Nuoret kaupunkilaisia ovat
pois lahosi vanhat tuvat
joita rakensi raatajat
vihollisen kaatajat
suohon tilansa raivaten
koko elämän uhraten

nyt on uudet tavat
jo asfalttikujat
täällä lähellä suota
halkoo asuntomerta tuota
jolla Oskari uurasti
suon pelloksi raivasi

viisaa sormella Oskari;
Näetkö, näetkö tuolla.

.
ei Nestori näe peltoja suolla
taisi viimeinen kurkikin kuolla
loppuivat sammakotkin sieltä
mitä oli Oskarin työssä mieltä?

Se oli Olevaisen elämän työ
siellä kului päivä, päivän perään yö.

Ei Nestori Oskarin jälkiä jatka
nuoren miehen matka
suolle työhön ei vie
suon halkoo komea moottoritie.

Pelloksi metsät, kuiviksi suot

aikakausi silloin toinen

nyt tulvivat pienetkin vuot

väärä tapa tuo oli moinen

Nestori tuumii,

nuori virkamies,

tulvavahinkoja arvioi.