levittäytyi villi vadelma
piikikkäine varsineen
makeine marjoineen
tuoksuikin taivaalliselle
siellä olin itkujani itkenyt
ikävääni huutanut
raakkunut kuin korppi
kukkunut kuin elokuinen käki
vihne kurkussa
huutanut
halannut kaikki puut polun varrella
imenyt kuusenkärkkiä
pureskellut heinän varsia
huutanut onnettomana
kuin eksyneen perään
söin suolaheinää
maistelin vadelmia
muutaman mustikankin suuhuni
koivunlehdissä on kiva maku
eikä tatteja tarvitse paistaa
huokausten polulla
huutojen ja itkujen kivisellä tiellä
lohduttaa luonto antimillaan
Sinua ne huudot eivät tuo
haukan siivin en pääse luoksesi
katkera maku ei katoa vadelmiin
suolaheinä piristää
joen vesi on tummaa
sen partaalla
huokausten polku näytti
palaa takaisin
kuolleet eivät ole virrassa
sielut eivät palaa polulle
käki ei tee pesää
mutta palaamalla takaisin
voisit rakentaa sisimpääsi uuden elämän
pesän huomisille
vadelman makuisille suukoille
on ottajansa.
Huusin vielä…
metsä ei puhunut mitään.
© K. A. Järvinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti