Runon polkuja

Pakkasessa.

Kuljin aamulla, kun aurinko oli nousemassa monen utuisen päivän jälkeen 

valaisemaan maisemia, vaikka vain hetken ajaksi, kuten se tammikuun 

lyhyinä päivinä tavallisesti näkyvissä viipyy.

Muistelin kävellessäni monia auringon nousuja ja laskuja, joista on mieleen piirtynyt jokin jälki, ajalta jolloin kuljin aviomieheni rinnalla, joskus katsoimme auringon nousua pilkkivavat kädessä, tuulisella jäällä pilkkireppujen päällä istuen.

Kalan saanti ei ollut aina taattua tutuillaskasan kalavesillä, mutta terveellistä ja mielekästä ulkoilua harrastimme silläkin talvisella tavalla.

Muistin erään lauantai aamun. Olimme Karjalohjalla palaneen kirkon alapuolella olevalla järvellä. Oli melkoinen pakkanen, mutta ennakolta laaditun kilpailukalenterin mukaan yksi pilkkikisa käytiin sinä päivänä, säästä riippumatta.

Tiesin kuinka varpaani tulisivat palelemaan kumisaappassa. Arvo katsoi kuinka kiersin sanomalehteä ohuen sukan päälle, vedin sen päälle paksumman villasukan ja tungin jalkani saappaaseen, silloin hän varoitti, että liian ahtaassa saappassa jalat paleltuvat, mutta ei minun saappani jalkaa puristanut. Naureskellen lähdimme matkaan, varustautuneina pakkaseen ja viimaan joka jäällä usein ihoa kylmästi silitteli. Paleltuminen uhkasi myös sormia useinkin ja olipa arvon sormista kertaalleen jo kynnetkin lähteneet liian innokkaalla kalastamisella, kun ei laittanut rukkasia välillä kätensä, luotti siihen "siansappeen" jota oli sormiinsa sivellyt, sen kun luvattiin elvyttävän pienten verisuonien verenkiertoa ja kädet pysyvät lämpiminä. Pysyivätkin pienellä pakkasella, mutta aina ei sää suosinut  ja paleltui sormia ja varpaita, joskin usein pienin vaurioin.

Tuota maisemaa kuvatessani ajattelin, että eipä ole pilkkimiseen välineitä täällä, kairat ja vavat kaukana, jos kalainto iskee. Nyt ei taitaisi olla tuo jääkään vielä turvallista kalamiehen kulkea, vaikka jossain jo näin uskalikkoja pilkkimiehiä.

Talven taikaa ja iloja, muistoja hyvässä ja huonossa valossa tuli mieleen. Jään pettämisiä, tuttujen ihmisten hukkumiset pilkki avannon viereen, tai virtapaikkaan kulkemiseen, jossa jää on ohutta, eikä kanna kulkijaa. Valitettavia vahinkoja.

Pakkanen nipisteli tuota kuvaa ottaessa, kun olin jo kolme kuvaa napannut auringon noustessa hiljalleen korkeammalle, mutta pian se jo katosi horisonttiin.

Pakkastakin oli lähes kaksikymmentä astetta, talvikauden ja tämän vuoden pakkas ennätys, joka varmasti vielä kaatuu, kun talvi tästä oikein talveksi muuttuu.

Lunta ja pakkasta pohjoisen talveen kuuluu, mutta ilmaston muuttumisesta kertoo se, että jopa huippukylmää säätä on koettu Venäjällä, sielläkin, missä pakkaset ovat tavallisestikin jäätävän kylmiä.

Kunhan normaalitalvikin, sekin minulle riittäisi. Jostain syystä mieli on nykyisin niin herkkä, että vanhoja muistoja tulvii asiayhteyksissä mieleen, kuten nyt jää ja nouseva aamun aurinko, joka väritti taivaan rantaa ja herätti minussa muistot.