Nojaan parvekkeen kaiteeseen katse kohti laskevaa aurinkoa.
Kosteus mereltä laskeutuu poskelleni
kostuttaa kamerani linssin, mutta haluan kuvata tämän hetken.
Tuntuu kuin jokin minussa kuolisi jokaiseen auringon laskuun ja nousuun
jotka näen tältä parvekkeelta, kaiteseen nojaten, yksin.
Lähetän viestin ystävälle,
kerron kuinka olen kahden vaiheilla,
Ohitanko kaiken ja yritän olla tunteeton kaikelle kokemalleni,
Hänellä ei ole neuvoja minulle annettavaksi.
Nojaan kaiteen viilenevään pintaan
kuvaan laskevan auringon useana otoksena kunnes kaikki on pelkkää ääriviivaa.
Kuvasin sen kaiken jonka halusin muistoihini tallentaa.
Sielun tuskaa ja yksinäisyyttä ei voi kuvata,
niistä tulee vain haavoja jotka voi parantaa vain unohtamalla.
Jokainen aamu ja ilta todistavat kuinka hyvä on jättää eilisen murheet.
Kuvaan auringon laskua ja laineiden liplatusta, kuvaan yksinäisen linnun liitoa ilmassa
ja tunnen kuinka mielen valtaa onnellinen tyyneys.
Avaan ikkunan, kuulen tuulen huminan, kuulen kuinka lintuemo puhuu poikasillensa,
näen apilan kukkivan ja kuivan pensaan pudottavan lehtiä nurmelle,
Vuoroin valoja ja varjoja, elämä ja kuolema käsikkäin kaikessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti