lauantai 2. lokakuuta 2021

 

Ystävälleni.

 

Sinulla oli outo nimi

kirjailijan teoksesta lainattu

ihan kuin sinun yksinäisyydestäsi se kirja kertoo

omalaatuisensa nuori

sinä jo aikuinen mies

kahden lapsen isä, leskimies,

piilossa lainatun nimen suojassa.

 

Vain harva tunsi sinut

pakenit korpeen

mielikuvia maalasit kuusten kätköissä

ja sinisten järvivesien välkkeessä

olit konttiselkäinen vanhus

kovien elämänkokemustesi kautta

nuori iältäsi, vanhus mielestäsi.

 

Sain kurkistaa sanojen kautta sieluusi

siellä oli unelmia ja kipuja

yksin jäämisen tuskaa

eroahdistusta ja toivottomuutta.

 

Kuuntelin sinua ja annoin sinun puhua tuskaasi ulos,

Vapautesi oli kaiken vapautta

mutta kasvojasi et halunnut paljastaa.

Vuosien ajan käännyit puoleeni

henkistä tuskaasi jaoit ja kuuntelin

vastasin ja lohdutin,

mutta en halunnut sinusta ikuista,

henkistä taakkaa itselleni.

 

Löysit rakkauden

minulle ensiksi siitä kerroit

soitit puhelun, olin onnellinen kohtalostasi

kunnes kuulin sinun menneen pois.

Istuin tovin ihan hiljaa.

Muistin kuinka kerroit havuilla nukkumiset

haudalla itkemiset

korpeen piiloutumiset

ja tiesin sinun eläneen nimesi mukaisesti.

Sen mielikuvapojan, josta kirja kertoi…

Toivotin mielessäni hyvää matkaa.

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

 

Elokuisen aamun lempeä lämpö hiveli ihoasi

pyyhkäisit hikeä kasvoiltasi

pensasleikkuri ja kottikärryt olivat autossa

haravaa etsiskelit

olit lähdössä matkalle

 

istahdit kuljettajan paikalle autoon

nousit ja tulit sisälle

puhuimme hiljaa  

mummi nukkui vielä

muutamia päivän suunnitelmia varmistit

”Äiti, huomenna minä tulen kotiin.”

sanoit ja heilautit kättä hyvästiksi auton ikkunasta.

 

soitit illalla minulle

tärkeitä juttuja ja toimitettavia asioita

”Äiti, huomenna minä tulen kotiin.”

yöllä tavoittelin sinua unessani

harmaan verhon takana seisoit puhumattomana

en soittanut sinähän nukut rakkaani.

 

Taivaan porttivahdilla oli toiset suunnitelmat

se oli laatinut aikataulun

kohtaamiset ja erot olivat niissä käsissä

lukitut salaisuudet se piti hallussaan

etkä edes unessa puhunut

mutta porttivahti varoitteli unen kautta

puheet on puhuttu

rakkauden valat vannottu

on aika lähteä ja tulla

tänään ja huomenna arkisesti

julmasti huomisesi kotiin paluu katkesi peltien rytinään

joku otti sinut syliinsä ja kantoi kotiin

taivaallisen porttivahdin ohi

hänen siunauksellaan olit palannut kotiin

taivaalliseen kotiin jonka kaukaisuuteen yhä tuijotan

näkemättä kasvojasi

kuulematta ääntäsi.

 

”Äiti, huomenna minä tulen kotiin.”

sinulle oli määrätty toinen koti

sinulle oli määrätty jotain tärkeämpää

minä annoin suukon kylmälle poskellesi

silitin ja puristin vasenta kättäsi kun oikeaa ei ollut

veisasin virren kalmistossa

jonka seinät huusivat ikävää veisuussani

ja arkun kansi suljettiin.

 

Välimatka sieltä ikuisesta puutarhasta kotiportillemme

on ajatuksena lyhyt - matkana tuhansien kyynelten pituinen

perääsi huudetut  kaipuun huudot ovat yhä matkalla luoksesi.

Katoaako ääni pitkällä matkalla

vastaustasi ei kuulu …

 

K.Järvinen. -97 muisto.

 

 

 

 

torstai 13. toukokuuta 2021

 

Raakile.

 

Alitajunnasta nousee ahdistus.

Älä ota, älä mene, älä istu, mene jo…

oliko lapsuus kieltoja,

oliko se rajoituksia, määräyksiä, pakotteita?

Olinko minä koskaan lapsi,

leikinkö kotini lattialla, vai käpylehmätkö ainoa leikkikalu,

metsä leikkihuoneena ja linnut parhaita kavereitani,

niille puhuin, niitä kuuntelin ja pesän tekoa katselin.

 

Kevään äänet maalaismaisemassa lapsen korvissa,

lehmien mylvintää laitumelle pääsystä,

kottaraisten aamulaulut pesäpuiden oksilla

ja pääskysten viserrys peltomaiseman yllä.

Hyttysten ininä ja paarmojen laumat karjapihassa,

niitä kuulin ja katsoin lapsen silmin.

Ajattelin ja kirjoitin sieluni muistikirjaan.

 

Ei ollut aikaa leikkien, ei satuja lukien,

ei saanut kirota, ei saanut olla laiska:

Tee jotain leipäsi eteen sinäkin.

Olivatko ne sanoja minulle,

- kenelle ne sanottiin?

Alitajunnasta nousee ahdistus.

 

Olinhan minä lapsi, olin ja leikin nukkeleikkejä

salaa taskussani kannoin kuttaperkkanukkea,

alastonta, nenäliinaan kiedottua…

Salaa tein kaikkea mitä lapsi halusi:

ompelin tilkkuja, leikoin vaatteita, kudoin ja kuvittelin suuria.

Kirjoitin ja piirsin, vanhat vihkoni rivien välitkin täyteen.

Olin lapsi ja nuori, tottelin - kapinoin salaa,

pelkäsin ja olin peloton ”Jumalan lapsi”

uskoon kasvattavassa lapsuudessa,

mummo suuri opettaja; Raamatun luettaja,

opetti lukemaan Goottilaista, fraktuura kirjaimia,

vanhaa Bibliaa, aapinen minulle, kauniit kirjaimetkin.

 

Kauniin kaipuu, taiteellinen minuuteni löysi aakkosten sielun.

Olin lapsi, jota opetettiin, kasvatettiin ja kuritettiin,

tekemään työtä, noudattamaan taivaallista ja maallista lakia,

lukemaan ja puhumaan, olemaan hiljaa ja kuuntelemaan…

 

Alitajunnasta nousee ahdistus.

Olinko lapsi, vai elämän oppilas?

Rakastettiinko minua minuna…

Rakkautta ei voi mitata ajassa

se on tunnetta ja kosketuksen kaipuuta,

se on, vaikka se ei tunnu,

eikä sitä ole puettu sanoiksi.

 

Olin rakastettu sen ajan tapaan,

minusta pidettiin huolta,

asetettiin rajat ja opetettiin hyväksymään

kaikki heikommatkin saman arvoisina.

 

 

 

 

 

 

keskiviikko 6. tammikuuta 2021



Pakkasessa.

Kuljin aamulla, kun aurinko oli nousemassa monen utuisen päivän jälkeen 
valaisemaan maisemia, vaikka vain hetken ajaksi, kuten se tammikuun 
lyhyinä päivinä tavallisesti näkyvissä viipyy.
Muistelin kävellessäni monia auringon nousuja ja laskuja, joista on mieleen piirtynyt jokin jälki, ajalta jolloin kuljin aviomieheni rinnalla, joskus katsoimme auringon nousua pilkkivavat kädessä, tuulisella jäällä pilkkireppujen päällä istuen.
Kalan saanti ei ollut aina taattua tutuillaskasan kalavesillä, mutta terveellistä ja mielekästä ulkoilua harrastimme silläkin talvisella tavalla.
Muistin erään lauantai aamun. Olimme Karjalohjalla palaneen kirkon alapuolella olevalla järvellä. Oli melkoinen pakkanen, mutta ennakolta laaditun kilpailukalenterin mukaan yksi pilkkikisa käytiin sinä päivänä, säästä riippumatta.
Tiesin kuinka varpaani tulisivat palelemaan kumisaappassa. Arvo katsoi kuinka kiersin sanomalehteä ohuen sukan päälle, vedin sen päälle paksumman villasukan ja tungin jalkani saappaaseen, silloin hän varoitti, että liian ahtaassa saappassa jalat paleltuvat, mutta ei minun saappani jalkaa puristanut. Naureskellen lähdimme matkaan, varustautuneina pakkaseen ja viimaan joka jäällä usein ihoa kylmästi silitteli. Paleltuminen uhkasi myös sormia useinkin ja olipa arvon sormista kertaalleen jo kynnetkin lähteneet liian innokkaalla kalastamisella, kun ei laittanut rukkasia välillä kätensä, luotti siihen "siansappeen" jota oli sormiinsa sivellyt, sen kun luvattiin elvyttävän pienten verisuonien verenkiertoa ja kädet pysyvät lämpiminä. Pysyivätkin pienellä pakkasella, mutta aina ei sää suosinut  ja paleltui sormia ja varpaita, joskin usein pienin vaurioin.
Tuota maisemaa kuvatessani ajattelin, että eipä ole pilkkimiseen välineitä täällä, kairat ja vavat kaukana, jos kalainto iskee. Nyt ei taitaisi olla tuo jääkään vielä turvallista kalamiehen kulkea, vaikka jossain jo näin uskalikkoja pilkkimiehiä.
Talven taikaa ja iloja, muistoja hyvässä ja huonossa valossa tuli mieleen. Jään pettämisiä, tuttujen ihmisten hukkumiset pilkki avannon viereen, tai virtapaikkaan kulkemiseen, jossa jää on ohutta, eikä kanna kulkijaa. Valitettavia vahinkoja.
Pakkanen nipisteli tuota kuvaa ottaessa, kun olin jo kolme kuvaa napannut auringon noustessa hiljalleen korkeammalle, mutta pian se jo katosi horisonttiin.
Pakkastakin oli lähes kaksikymmentä astetta, talvikauden ja tämän vuoden pakkas ennätys, joka varmasti vielä kaatuu, kun talvi tästä oikein talveksi muuttuu.
Lunta ja pakkasta pohjoisen talveen kuuluu, mutta ilmaston muuttumisesta kertoo se, että jopa huippukylmää säätä on koettu Venäjällä, sielläkin, missä pakkaset ovat tavallisestikin jäätävän kylmiä.
Kunhan normaalitalvikin, sekin minulle riittäisi. Jostain syystä mieli on nykyisin niin herkkä, että vanhoja muistoja tulvii asiayhteyksissä mieleen, kuten nyt jää ja nouseva aamun aurinko, joka väritti taivaan rantaa ja herätti minussa muistot.

 

lauantai 23. toukokuuta 2020

Häätö hommat korvessa.
Kirjoittanut: K.Järvinen  26.4.2005
     

Kyyhkysiä jurppi,
kun kesyttämätön korppi,
teki kuusikon keskeen pesänsä.
" Tuossako aikoo viettää kesänsä? "
" Kokouskutsu on laadittava,
häirikkö pois muuttamaan vaadittava, "
huusi siihen teerikin,
kesken lemmen leikin.

" Kaikki koolle.
isolle kannolle!"
kuulutti joku raikuvasti
ja ääni kuului korpille asti.
Kuin taikavoiman vetämänä
tuulen puskan lennättämänä
tuli korppi ensin.
" Heti tänne lensin."

Aurinko paistoi..
ketulle nauru maistoi;
" Pitäisihän sinun se tietää,
ääntäsi emme voi sietää.
Kanna risusi kauemmaksi!"
Muuttui korppi hurjemmaksi,
iski jalalla maahan;
"Täällä mystinen meno,
sanoi muinoin jo eno."

"Jos mykkä oisin,
silloinko voisin,
rauhassa asettua asumaan
ja tyttökorppia kosimaan?"
Teeri lehahti lentoon tuhahtain;
" Tuo oli rehentelyä vain."
Mystinen meno…
ja muka korpilla eno..

Korppi komennon piti,
ilmi riita jo iti,
kun oravan töistäkin haastoi;
" Tuokin tuossa, sarkahousut raastoi,
repi pyykkinarulta pois,
kuin ei muuta pesään tuoda vois.
Minuako määräilette
kukkoina hääräilette?"

Korppi pesän tekoon,
toiset eläimet kokoon,
ja supatuksen seasta selvän sai,
se oli kettu joka puhui, niin kai;
" Ei lähde korppi, ei muuta pois,
oi, kunpa jo syyskuu ois,
niin korppikin vihneitä yskisi
ja tienoo hetkeksi hiljentyisi."

Siellä korvessa taas
on rauha maas..
Hautoo munia korppi ja muut
on pesäpuina monet puut.
Kuulet kyyhkyn kujertavan,
korpin rumasti raakkuvan,
ne siellä asuvat yhä vain,
kaikki rinnakkain.

tiistai 25. helmikuuta 2020

Elämänkuvia Hakaniemestä.

Elämänkuvia Hakaniemestä.
Pumpulin pehmeän peiton alla
unohdettu mies.
Hakaniemen sillan alla
Merihaan komeiden talojen naapurina
vuosia jo asunut
nukkuu pahvilaatikossa tämänkin yön.
Tuuli kerää lunta laatikon peitoksi.
Hakaniemen Kauppahallin seinustalla
kylmälaitteiden konehuoneen tuuletusritilään nojaa
unohdettu mies selkäänsä,
kahdenkymmenen asteen pakkasessa,
lumituiskun piiskatessa palelevaa kehoa.
Yskä raastaa kipeitä keuhkoja ja
räkä valuu hoitamattoman parran helmiksi.
Tumma hahmo valuu velttona seinustalle
hetken, uneen vaipuneena, sikiöasentoon asettuen.
Hakaniemenkadun porttikongissa istuu unohdettu mies
kolinapulloa pakkasten ja kolotusten kangistamassa kourassa puristaen,
kylmyys vapisuttaa kiroilevia huulia,
pullossa ei ole pisaraakaan lohduttavaa lientä.
Unohdettu mies, kolme takkia päällekkäin
laihan kehon suojana
jalassa jostain roskalaatikosta löytämänsä lakerikengät.
Hieno pitää olla, paleltuneet varpaat eivät tunne kipua.
Ympyrätalon keskipihalla
pankin ovella seisoskelee unohdettu mies
joka yritti saada Apteekin luukulta yskänlääkettä.
Päivystävä palvelu joka ei palvellut rahatonta ryysyläistä
kerjäävää, yksijalkaista sotainvalidia.
Arenan talon kiviseinään nojaa
unohdettu mies.
Hätä on yllättänyt, pissaa valuu pitkin seinää
lammikoksi jäiselle kadulle ja kosteutena miehen housuille.
Ohi kävelevä pariskunta luo inhoavia katseita,
herra huutaa unohdetulle miehelle…
Poliisin Maija saapuu pillit huutaen
kovat kourat tarttuvat pissaavaan mieheen
heittävät hänet takakonttiin kuin roskasäkin.
Miksi helvetissä ette pysy siellä Liekkimajassa
tänne tulette kuseksimaan!
Poliisiauto katoaa kohti Pitkääsiltaa.
Unohdettu, tuttu nainen, istuu Hakaniemen tulevan
Metroaseman työmaalle menevän aukon vieressä,
tunnelin rakennuspuu kasan päällä
komea käsilaukku olallaan.
Kaivaa laukusta Koskenkorvapullon ja laulaa….
Joutilaiden miesten lauma piirittää naisen
ja loppu juoma jaetaan eri pituisina ryyppyinä.
Nainen kävelee hoippuvin askelin komea laukku olalla heiluen.
Nainen, hienossa minkkiturkissaan,
nostaa helmojaan ja kyykistyy pissaamaan talon
rappukäytävän ala eteisen lattialle.
Lämmin lammikko leviää laatoille,
valuu saumoihin ja imelä haju leviää ilmaan.
Alkoholisoitunut, ” olen pankinjohtajan rouva,
etkö sitä tiedä”nainen, jolla on koti.
”Minulla on koti, pultsariksi älä sano, äläkä koske minuun,
mene vittuun siitä, en siivoa kenenkään kusia,
näitkö että kusin, kuka näki?”
Poliisi tarttuu varovasti naisen käsivarteen,
puhuu lempeästi, narraillen.
Poliisi auttaa hienoon minkkiturkkiin pukeutuneen naisen
poliisiauton takakonttiin, kysyy naisen osoitetta,
mutta nainen huutaa ja kiroilee, ”en maksa sakkoja”…
Kadulla makaa unohdettu mies
koko kehua ravistelee vapina
suusta pursuaa vaahtoa pitkin leukaa,
mutta ihmiset kävelevät ohi, kaukaa miehen kiertäen.
”Soittakaa hallista, täällä tarvitaan ambulanssi”,
huutaa paikalle juossut nainen,
tarttuu vapisevaan mieheen, kääntää kylkiasentoon,
pitelee miehen holtittomasti heittelehtivää kehoa paikoillaan,
tukee päätä ja kysyy onko apua paikalle pyydetty.
Poliisi saapuu kahden miehen voimin
seisoo vierelle ja sanoo; ”Juoppo mikä juoppo.”
Nainen ei siirry, pitelee miestä ja sanoo;
”Katsokaa onko kaulassa laattaa, tai ranneketta, katsokaa..
ei ole kyse juoposta, poliisit saatte mennä jos ette auta!”
Poliisit häätää naista pois, mutta silloin kuuluu ambulanssin pillin ääni.
Naishoitaja astuu autosta, haistaa miehen hengitystä ja sanoo ”Diabetes.”
Miestä auttamaan kiirehtinyt nainen nousee ylös
hieroo kipeytyneitä polviansa ja sanoo sen jo arvanneensa.
Poliisit katoavat vähin äänin, vaikka uhkasivat naista sakolla,
”niskuroiva akka” jää katsomaan kuinka miestä nostetaan ambulanssiin.
Hitaasti hän poistuu tulosuuntaansa, eikä kukaan tuntenut häntä,
kukaan ei kiittänyt, eikä hän sitä odottanutkaan.
Unohdetun miehen henki oli pelastettu.
Hakaniemi elää eläviensä elämässä.
Unohdettujen leiri,
Merihaan komeiden talojen naapurissa
sillan alla, jäätyneiden, haisevien ryysykasojen seassa,
siellä pahvikasoissa asuvien ihmisten elämää.
Kyläsaari, Liekkihotelli, Malmi,
niissä oma elämänsä.

lauantai 22. helmikuuta 2020

Helmikuun räntäsateessa

Kyllä nyt haluaisin olla krookuksen sipuli
maaemon sylissä
lumen alla odottamassa heräämistä kesään.
Sipuli muiden sipulien joukossa
tuntematon väriltäni ja tulevan kukintani runsaudesta
pienin ja heikoinkin riittäisi minulle.
Tämä pieni huone
jonka ikkunat ovat suljetut
pitää vapaaehtoisen vankinsa
jonka heikot siivet eivät kanna
eikä pilvilinnaan ole oikotietä.
Tuuli tuo sadetta
vettä räntää ja lunta
joiden ropinasta ei krookuksen sipuli mitään tiedä
nukkuu ja kerää voimiansa herätäkseen elämään
kuin lapsi äitinsä kohdusta.
Tässä huoneessa tänään
sekin surkastuisi
kuin jouluinen amaryllis
jonka ruskistuvat lehdet taipuvat alas
kun uupuivat suleilemään loistavaa kukkaa
jonka kuivunut varsikin rukoilee uutta heräämistä.